Jouduin jostain syystä sairaalaan, vaikkei minulla vielä edes ollut isoa mahaa. Minut ultrattiin ja minulle puhuttiin kaksostytöistä. Kätilöpirulainen kävi heti vaivihkaa laittamassa oksitosiinia suoneen. Kun tunsin ensimmäisen kipeän supistuksen, minä huusin ja pakotin ottamaan tipan pois. Ei ollut vielä mitään syytä synnyttää.
Myöhemmin jostain syystä osasin mennä sairaalaan oikeana aikana. Vaikka ei yhtään sattunutkaan. Minua jomotti, seisoin, liikuskelin, kävin välillä makuulla ja nautin koko hommasta ihan valtavasti. Paineen tunnetta. Katsoin peilistä ja vaalea pää jo puoliksi näkyi. Kukaan kätilö ei ollut tätä ennen koskenutkaan minuun. Soitin kelloa, saisivat tulla varmuuden vuoksi. Kauempaa juoksi lauma heitä. Minä synnytin ensimmäisen tytön kyykyssä, otin kopin, nostin rinnalle. Varmistin, että näitähän tulee vielä toinen? Joo. Ok. Ojensin pienen vauvan pois ja kokeilin mahaani, sillä painetta ei tuntunut. Siellä se oli poikittain. Vähän pelästyin, mutta kun rentouduin, sain vauvan muljautettua pää alaspäin ja sitten synnytin sen yhtä kivuttomasti kuin sisarensa.
Se oli niin ihanaa, että olisin voinut ottaa heti uusiksi.

Ja nyt valveilla vituttaa ajatus siitä, että läsnä pitää olla kätilöitä ronkkimassa ja tutkimassa ja kiusaamassa ja häiritsemässä.