Kun lähistöllä on odottava äiti, tuttu, puolituttu, sukulainen, joskus jopa nettituttava, saatan saada vahvan vision siitä, kumpaa sukupuolta lapsi on. Ja toistaiseksi aina, kun itse en ole vauvan sukupuolelle asettanut henkilökohtaisia toiveita, aavistukset ovat menneet oikein. Poikkeuksia on kaksi. Omasta pojastani toivoin liikaa tyttöä. Ja pikkusisaruksestani toivoin myös, että olisi ollut eri sukupuolta. Silloin en pystynyt katsomaan objektiivisesti. Mutta kaukaisemmat vauvat, joista minulle on ihan sama kumpia ovat, saattavat kuiskailla itsestään ennakkoon. Yhtäkkiä vain tiedän. Tai joskus mietin hetken ja tiedän.

Toisinaan kyky tuntuu raskaalta. Silloin kun kuulee, että vanhemmat toivovat "erimerkkistä" vauvaa, kuin minkä tiedän olevan tulossa. Silloin surettaa. Ikäänkuin olisi minun vikani, että tulevat pettymään. Onneksi tosin vanhempien pettymys tällaisissa asioissa on yleensä hyvin lyhyaikaista ja tulokkaan sukupuoleen sopeudutaan hyvin. Pian jo tuntuu, että näin sen kuuluikin mennä, en vaihtaisi lastani pois. Mutta yhdestä vauvasta tiedän nyt, ettei ole toivottua sukupuolta. En oikein tiedä mitä tekisin. Onko minulla velvollisuus kysyä, haluaako tuleva äiti kuulla arvaukseni. On toki hänen oma asiansa miten vakavasti sen ottaisi. Toisaalta en haluaisi olla se, joka tuo ikävän uutisen. Kimuranttia.

En ole enää muutamaan vuoteen kertonut arvauksistani kysymättä etukäteen, haluaako perhe tietää. Vahingossa möläytin serkulleni. Se harmitti hirveästi. "Tieto" tuli vain niin päivänselvänä heti, että itsekin yllätyin. Pitäisi pystyä ottamaan vastuuta tästä asiasta. Ja samalla odotan, että milloin tulee se ensimmäinen etäisempi vauva, jonka arvaan väärin. Kymmenkunta ainakin muistan, että olen arvannut oikein.

Tällä hetkellä on vatsassa kasvamassa neljä vauvaa, joiden sukupuolesta olen saanut hajun. Kesällä syntyy kaksi (tyttöä), syksyllä yksi (tyttö) ja yksi (poika) on jouluvauva. Odotan jännittyneenä, osuvatko arvaukseni oikeaan.

Silloin jos en pääse hajulle, kieltäydyn yksinkertaisesti arvaamasta yhtään mitään. En halua lisätä väärässäolemisen riskiä, eivätkä kaikki vauvat ja perheet puhuttele minua sillä tavalla.

Toivon kovasti, että sitten kun olen taas raskaana, joku saman kyvyn (loistavan tuurin) hallitseva ihminen kertoisi meidän vauvamme sukupuolen. Itse olen varmasti taas jäävi. Toive tytöstä elää yhä ja voi hyvin. Poika kelpaisi taas, mutta haluan minä vielä joskus päästä olemaan äiti myös tytölle. Viime raskaudessani lapsen sukupuoli selvisi rakenneultrassa ja ensimmäinen reaktioni oli pettymys, joka ylsi melkein kyyneleiksi asti. Sulattelin asiaa ja vauvan syntyessä jo otin ilolla vastaan oman pienen rakkaan poikani.