Löysin netistä vinon pinon synnytyskertomuksia, joita olen lueskellut nyt toista päivää. Samalla palautui mieleeni edellinen synnytys ja se, millaiset tunnelmat siitä vuoden jälkeen ovat pinnalla.

Ensinnäkin vieras ympäristö. Synnytys käynnistettiin, joten jouduin ottamaan supistukset vastaan sairaalassa alusta asti. Olin todellakin vieraisilla. Yhtään ei ollut sellainen olo, että täällä voi ja saa rentoutua ja olla niinkuin kotonaan. Laitteita, vempeleitä, pieni huone. Saako käydä vessassa, voiko lähteä käytävälle kävelemään. Tuntui, että kaikkeen pitää saada lupa joltakulta ja mitään ei oikein uskaltanut tehdä itse väärintekemisen pelossa. Sitä tietty ruokki sekin, että kun supistukset saatiin käyntiin, kätilö tarjosi epiduraalia, eikä meinannut hyväksyä vastausta "pyydän sitten kun koen tarvitsevani". Ja kun supistukset alkoivat olla kovia, sain kätilöltä kuulla vittuilua siitä, että mites sä ny oot noin kipee ku aiemmi et ollu yhtään. Muutoinkin kätilö oli sellainen halki ja poikki ja pinoon-tyyppi. Kyllä tää tän vuoron aikana syntyy. Ja ponnistusvaihe käytiin läpi puoli-istuvassa asennossa, eikä kätilö noteerannut mitenkään, kun ilmaisin tarpeesta päästä pystympään.

Muutoinkin vieras ympäristo esti lähes täydellisesti keskittymiseni itse päätapahtumaan, synnytykseen. Vihreät seinät, telkkarista tuli sitä ja tätä, mikä toi vempele o, mitä mulle täällä tehdään, mitä sitten tapahtuu ku se tulee ulos, miksi se jätti meijät yksin, voinksmää men vessaan ny, millai tää ilokaasu toimii, mitä sää siäl teet jne. jne. jne. Supistusten ajan keskityin kipuun ja kipeimmässä vaiheessa maailma onneksi katosi ympäriltä. Oli vain järjetön tuska ja hetken lepo aina välillä. Sain spinaalin, mutta se oli jotain uutta mallia, kesti puoli tuntia alkaa vaikuttaa ja sittenkin vain lievensi kipuja, ei poistanut niitä. Kun olin saanut puskettua vauvan pään ulos, olin yhä supistusrytmissä ja kaipasin hengähdystaukoa. Kätilö käski ponnistaa ja kun en olisi heti alkanut, uhkasi, että muuten hän repii tän täältä. Hädissäni kokosin vielä yhden ponnistuksen kasaan.

Toiveistani en juuri uskaltanut jutella. En jotenkin kehdannut. Kun kätilökin oli mimmoinen oli, niin pelkäsin, että niistä toiveista pitää taistella, enkä olisi kestänyt enempää vittuilua tai vinoilua siinä tilassa. Musiikkia olisin halunnut mukaan, mutta se jäi, kun ei tiedetty, että tarvitaanko oma mankka mukaan. Menin muutenkin ihan kuoreeni ja kadotin aloitteellisuuteni. Alunperin suunnittelin liikkuvani, että synnytys edistyisi. Minua ei oikein rohkaistu siihen ja koska koin ympäristön vieraaksi ja uhkaavaksi, tyydyin vaanimaan paikaltani. En lainkaan kokenut olevani tilanteen herra, paitsi pahimpien supistusten aikaan kun muu maailma oli yhdentekevä ja huomasin, että leuan ja suun lihakset pysyvät rentoina kivusta huolimatta.

Vauvan synnyttyä en pystynyt ollenkaan keskittymään siihen. Tuijotin lähinnä mitä kätilöt tekevät. Viholliseni. Ja kiusasi vielä ompelemalla episiotomiahaavan kiinni. Joka kerta pisti ja kiemurtelin. Koko ajan varuillani vahtimassa, että miten minua vielä halutaan kiusata. Rentoutumaan pystyin vasta kun kätilö lähti huoneesta. Sitten vasta aloin tutustua lapseeni. Tosin kun pari tuntia synnytyksen jälkeen minut vietiin suihkuun, joku ihan vieras hoitaja kysyi pyörryttääkö ja vastasin että vähäsen (on heikko olo), niin meinasi tuosta vaan, että hän suihkuttaa kylmää vettä naamaan ja välittömästi laittamaan vettä jäiseksi. Siinä kohtaa lähti vihdoin adrenaliini liikkeelle oikein urakalla ja nappasin suihkusta kiinni, että no et tasan suihkuta. Säästyin kidutukselta. Halusin hikisenä pestä myös hiukset suihkussa ja minua tultiin hoputtamaan pois sanoen, että AI rupesiksää peseen hiuksiaki siellä! Ihan taas siihen sävyyn, että pieleen meni, ei saisi.

Mitä minä sitten haluaisin tehdä toisin, kun seuraava kerta joskus koittaa? Ensinnäkin haluaisin synnyttää kotona ennalta tavatun ja kivaksi koetun kätilön kanssa. Edes jollain lailla tutun ihmisen kanssa. Ja niin, että etukäteen on kätilön kanssa puhuttu halki ja varmistettu, ettei todellakaan haittaa kaikki "nolot" äänet ja epämääräiset liikkeet ja muu sellainen. Että saa ja kuuluukin keskittyä vain synnyttämään ja että se on minun synnytykseni eikä kätilön (saati sairaalan).
Haluan myös sopia etukäteen synnytyksessä käytettävästä viestinnästä. Että kiireettömät jutut, kuten sydänäänten kuuntelu tai tilannekatsaus tehdään mun tahtiini. Kätilö sanoo, että voitais taas kattoa ja kun olen tottunut ajatukseen, ilmaisen, että nyt sopii. Ei missään nimessä väkisin tungeta tekemään yhtään mitään, ellei tule hätä. Ja että jos ruvetaan komentamaan, se on merkki siitä, että nyt on pakko toimia nopeasti. Siltikään ei uhkailua tai vittuilua.
Minun annetaan olla rauhassa ja lempeästi muistutetaan liikkumisesta. Kokeile miltä tuntuu kävellä, olla kontillaan, heijata lantiota. Ei tarvi jäädä vain lamaantuneena makaamaan. Mutta minua ei vaadita puhumaan yhtään mitään, ellei se ole välttämätöntä.
Kotiympäristössä jos ollaan, luultavasti kuljeskelenkin avoimemmin. Oma koti, oma lupa mennä mihin haluaa ja tehdä mitä haluaa.
Haetaan minulle sopiva ponnistusasento (luultavammin pysty) ja ponnistusvaiheessa muistutetaan koskemaan syntymässä olevan lapsen päätä. Vain kätilö saa kannustaa, ei mies, joka ei ikinä ole synnyttänyt, eikä siis tiedä "mistään mitään". Kannustuksetkin mieluummin harvaan ja painokkaasti kuin koko ajan hokien ja pään näkymisestä pitää kertoa. Ja istukkaa annetaan katsella ajan kanssa. Pyydetään lupa kohdun painamiseen, repeämien tikkaamiseen tms. Annan kyllä luvan, haluan vain muutaman sekunnin orientoitua asiaan, valmistautua, vetää henkeä ja nyökätä.
Kaikki toimenpiteet perustellaan. Itsestäänselvätkin. Jos en tajua jonkin jutun syytä, olen vastahankaan. Ja etukäteen käydään myös läpi synnytyksen vaiheet. Mitä minulle tehdään missäkin kohtaa, mitkä ovat kiireellisiä juttuja ja tilanteita ja missä on enemmän aikaa.
Niin ja koko homma videokuvataan ja valokuvataan. Silläkin uhalla, että todisteet hävitetään jälkikäteen.

Sairaalassa samoin soveltuvin osin. Lisäksi perusteellinen synnytystoivelista mukaan ja annetaan kätilölle. Mies muistuttaa liikkumisesta. Kaikki selitetään ja perustellaan. Haetaan hyvä ponnistusasento. Lapsi nakuna syliin heti. Ei lisämaitoa, ellei lääkäri määrää. Ja AMMEESEEN jos vain mitenkään onnistuu.

Omaa asennetta pitää hioa. Pitää ensinnäkin iskostaa takaraivoon, ettei synnytys ole vain jokin irrallinen kidutustapahtuma vaan aktiivista toimintaa, jotta oma lapsi syntyisi. Esikoisen kohdalla ei ollut konkretisoitunut, että tässä synnytetään vauvaa. Minä lähinnä vain synnytin ku oli pakko. Ja että minä odotan kovasti sitä, kun sitten saan nähdä lapsen. Että se on sitten se huippukohta koko hommassa, se on se, mitä kohden työskennellään. Uskoa siihen, että minä selviän tälläkin kertaa. Minä osaan itse, kunhan vain keskityn. Rohkeasti eteenpäin. Kaikki on siten ohi helpommin. Ja vaadi ja pyydä asioita, myös perustelut miksi ei.