Se oli jo kadoksissa. Hävisi esikoisen kasvamisen myötä. Voi kamala. Miten minä muka kahta jaksaisin, kun tämä yksi helppo lapsikin välillä on niin rasittava.

Esikoisen synnytyksen jälkeen vauvakuume löi lekalla. Ehkä se oli osittain raskauskuumetta. Iso maha katosi yhdessä päivässä. Olomuodosta toiseen hyvin nopeasti. Toisaalta uuden elämän ihailusta ei ollut tulla loppua. On se ihana. Mä haluan toisen vaikka heti.

Imetys piti kierron sammuksissa reilun puoli vuotta. Sitten tuli eka ovis ja vajaan kahden viikon kuluttua ekat kuukautiset. Emme pyrkineetkään silloin vielä lisääntymään. Miestä häiritsi ajatus, että jos raskaus alkaisi, syntyisi loppuvuoden vauva.

Helmikuussa ovis oli 2 viikkoa normaaliaikataulusta myöhässä. Hermoilin. En tiennyt missä mennään. Kuukautiset myöhässä, raskaustesteistä negaa, negaa, negaa, negaa. Ja lopulta vuoto. Ehdin jo potea pahoinvointia ja kuvitella olevani raskaana. Pahoinvointi oli todellista, joskin lievää, raskaus ei.

Maaliskuun ovis tuli taas vähän myöhässä ja osasin sitä jo epäillä. Vihdoin osasin sen myös oireista tunnistaa. Synnytyksen jälkeen vasta ovulaatiot ovat alkaneet tuntua kropassani. Kerran keskeytettyä oviksen aikaan. Ei jouluvauvaa, kiitos. Eikä sitä sitten tullutkaan. Menkat alkoivat ajallaan ilman isompia oireiluja. Kasvot kukkivat kyllä tosissaan. Näppyä näpyn päällä.

Olin 3 viikkoa erossa miehestä matkan takia. 3 viikkoa yksin vastuussa pojasta vain pienten sukulaisten myötä tulleiden hengändystaukojen avulla. Väsyin. Aloin epäillä omaa jaksamistani kahden lapsen kanssa. Vauvakuume katosi taivaan tuuliin ihan kokonaan. Mutta kuitenkin. Järki sanoi, että jos pientä ikäeroa lapsille haluaa, pian pitää pistää toimeksi. Vaihtelevia mielialoja.

Huhtikuussa ovis yllätti. Tuli normaaliaikataulun mukaan. Oletin olevan taas myöhässä, joten edellisenä iltana ei ollut käytetty ehkäisyä. Hui. Mites tässä näin kävi. Vielä illalla uusi erä. Kun ei perua voi enää, niin pistetään pökköä pesään. Miehellä tasainen tila koko ajan. Hän huolii toisen lapsen milloin vain. Minun pääni sekaisin.

Seurasi piinaavat kaksi viikkoa. Kuulostelin oireita, tunnustelin itseäni. Mitä tapahtuu? Viikko oviksesta alavatsalla alkoi tuntua painetta, joka päivien kuluessa yltyi kramppailuksi. 10 päivää ovulaatiosta herkkä testi näytti negatiivista. Oireet jatkuivat. Pahoinvointi yltyi, kun oviksesta oli 13 päivää. Aloin jo uskoa, että niin vain olen raskaana. Menkkojakaan ei kuulu. 15 päivää oviksesta tein testin. Negatiivinen. EI VOI OLLA! Mistä ihmeestä tämä pahoinvointi sitten johtuu? Pinna kireämmällä kuin koskaan, alavatsaa kramppailee. Ei ole reilua. Ilmeisesti pms-oireet ovat jatkossa sitten tätä lajia. Luultavasti kuukautisetkin ovat taas kipeitä. Ei huvittaisi. En haluaisi. Olisin sittenkin jo kernaasti halunnut olla raskaana. Mistä tämä vauvakuume taas tupsahti?

Niin. Vauvakuume on täällä taas. Operaatio toinen lapsi virallisesti käynnissä. Tämä blogi on lokikirja matkalla uudestaan äitiyteen. Miten se onnistuu, miten se eroaa ensimmäisestä erästä, mitä pääkoppa sanoo. Tervetuloa mukaan matkalle.