Esikoinen on hankalana. Sille on hampaita tulossa ja sitä kiukuttaa. Tekee kaikkea ärsyttävää, eikä usko jos sanoo ei. Ja kaikki kieltäminen, estäminen ja muu, mikä ei hänen mielensä mukaan mene, aiheuttaa karseen ulvonnan. Se syö myös toistakymmentä kertaa taas yössä. Niin ja syljeskelee sekä ruokaa että muutenvaan. Hyi.

Mua väsyttää, mun hermo on tosi kireenä. Tekis mieli huutaa ja raivota. Laittaa mukula laatikkoon säilöön vaikka puoleks tuntii, että sais ite hetken hermolomaa. Tai vähintäs sysätä vastuun hetkeks muille. Mietin, että mitä helkkaria mää oikeesti haluun lisää lapsia, kun ne tuntuu lähinnä rasitteelta. Paluu takaisin kotiin vaikuttanee myös. Pitkästä aikaa olen taas yksin pojasta vastuussa nukkumaanmenosta siihen asti, kunnes mies tulee kotiin töistä. Se on monta tuntia yksinäistä työtä. Samat seinät, sama vitun arki joka ikinen päivä. Samat kiellot, samat kiukutukset, samat askareet. Masentaa yllättävän paljon, vaikka periaatteessa tykkäänkin. Vuosi samaa päivästä toiseen on toisaalta pitkä aika. Onneksi suunnitelmissa on muutto pois. Illalla minä karkaan yksin lenkille. Edellisestä kerrasta on ihan liian kauan.

Tein negatiivisen raskaustestin. Tyhmää. Nyt tuntuu taas tosi pitkältä ajalta odottaa, kun ensin pitää vajaa viikko odottaa menkkoja ja sitten kolme viikkoa ovista. Ikuisuus pähkäillä lapsenhaluamisasiaa. Jotenkin kuvittelen, että kun se lapsi sitten on matkalla, ei tarvitsisi enää miettiä haluaako sitä vai ei. Ei olis enää valinnanvaraa. Vaikka tietty siinä vaiheessa tulee kaikenlaiset katumukset. Että olinko mää hullu ku oikee tekemällä tein tätä lasta, vaikken täysillä halunnut.

Ehkä ehdotan miehelle, että lakattaisiin yrittämästä. Ei mietittäisi kierron vaiheita ja tehtäisi täsmäiskuja. Tulee jos tulee. Jos ei tule, niin mikäs siinä. Ei ovistestejä, ei oireiden kuulostelua. Ei seksiä vain siksi, että just nyt pitäis saada siittiöitä liikkeelle. Helpommin sanottu kuin tehty. Ei sitä noin vain unohdeta, kun vatsaa nipistää oviksen merkiksi.

Mä otan itseäni niskasta kiinni ja alan karpata. Ja syödä D-vitamiinia. Päivät lyhenevät jo ja mulla on taipumusta väsyä talvea kohden. Niin ja liikkumista lisään. Ehkä sekin piristäisi ja kohentaisi oloa.