Miksi minä oikein haaveilen isosta perheestä, kun minä olen ihminen, joka viihtyy yksin omissa puuhissaan ja jota ei suurimmaksi osaksi kiinnosta muiden ihmisten asiat? Miksi minä haluaisin kolme tai neljä lasta pyörimään ympärille, jos minä pidän rauhallisesta ja hiljaisesta elämästä. Lapsista lähtee paljon ääntä, niillä on hirveesti tekemistä ja jos ei oo, niin sitten sitä vingutaan. Ja äidille se on työtä. Hienoa, palkitsevaa, mutta myös rankkaa työtä.

Mutta sitten toisaalta kun itse on kotinurkkanyhvääjä, niin voi olla ihan vaan hyvä, että perhe järjestää aktiivista eloa ympärille. Muutoinhan saattaisin muumioitua sinne nurkkaan kutimet käsissäni. Jos ei ennemmin, niin sitten myöhemmin, kun muu suku on kuollut ja kavereita en ole välittänyt hankkia.

Ja on tuosta esikoisesta ollut ihan hirveästi iloa nyt jo, joskin työtäkin. Masennustausta, siis uupumisesta johtuva pitää minut miettimässä riskejä jaksamisen suhteen. En ikinä enää halua siihen tilaan. Siksi nämä työmäärät ja jaksamisasiat ovat niin pinnalla lapsiasioita pohtiessa. Haluaisin pelata jaksamisen suhteen vähän varman päälle. Ettei lähe järki.