Edellispäivänä mä olin ihan maassa. Siis kaikki oli huonosti ja olis tehny vaan mieli märistä, valittaa, kitistä, kiukutella ja porata. Eikä oikein mitään suurempaa syytä. Jatkui eiliseen, kunnes illalla vetäisin pätkispussin napaan ja sit oli ihan sokerihumalahöpömenoa. Vähän oli vatsassakin hassu olo. Ikään kuin painon tunnetta ja vasemmalla pienoista nipistystä. Mahtoikohan olla jotain oviksentynkää. Noh, jatkamme varmuuden vuoksi harjoituksia. Nää kierrot ku on ollu ny mitä on ollu. Tänään tosin rupes kutiseen että liekö kumminkin hiivaa tai jotain muuta yhtä ihanaa. No parin viikon päästä pääsen taas tasaisiin olosuhteisiin ja saanen vähähiilihydraattisen ruokavalion taas pyörimään. Jollei menkat sitä ennen paranna tulehduksia, ni se sitten.

Tänään näin kaupungilla paljon mahoja. Miehen kanssa bongattiin kilpaa (tosin kisa unohtu nopeesti.) Ei mitään isompia tuntemuksia. Ja ihan pikkuisen, korkeintaan kuukauden ikäisen vauvan näin myös. Ja taas se vanha reaktio, että minkä takia ne tuo tuollaisen ihan pienen tällaiseen bakteeripesään. Ei puhettakaan mistään oiii, mulle tollanen kans -reaktiosta.

Ostin jonkun sellasen odotuslehden. Suunnittelen ja mietin seuraavaa synnytystä. Ja ajattelin kaverille kierrättää sen lehden, kun nähdään. Siellä oli hyviä perusjuttuja.

Mua kauhistuttaa katsella monilapsisia perheitä tuolla ulkona. Ei 2-lapsisia, mutta isompia. Eiks ne vanhemmat muka oo hajoomispisteessä sellasen työmäärän alle? Mies jokupäivä meinasi, että neljä vois olla meille hyvä luku. Mun vuoro toppuutella, että miten olis kolme. Tai tehään eka ny vaa tää toinen.