Sisko heitti linkin blogiinsa (ei oo julkinen) ja mulle tuli vähän vanhat ajat mieleen. Sisko on vielä siinä vaiheessa, että kenen kanssa olis vai oliskohan kenenkään ja toi on kiva mut mahtaakoha se tykät musta ja elämä o monimutkasta eikä oikee tiiä mitä siltä aina haluaa ja miten ihmisten keskinäiset suhteet oikeen toimii jne. Siis nuori sinkku.

Mä en ikinä oikeen tykänny siitä ku sai arvailla, että tykkääköhän toi musta ja sit kuitenki ite oli liian arka tekemään mitään. Aargh. Tuskastuttavaa. Onneks tuli netti ja pääs sitä kautta jopa puheisiin ihmisten kanssa. Vaikka en mä koskaan ketää miestä oo jaakannu. Ne o ite saanu kiinnostuu musta eka. En ole viitsinyt nähdä sitä vaivaa, että ensin aloitteellisesti haluaa tutustua johonkuhun ja sitten toteaa, että et kyllä oo yhtään mun tyyppiä että heipparallaa.

Jossain vaiheessa multa myös meni usko siihen, että voisin ikinä sattumalta live-elämässä ensinnäkin törmätä just mulle sopivaan mieheen ja toiseksi millä ilveellä mä olisin sen kaa sit edes saanu alotettuu mitään? Äh, liian epätodennäköistä. Olisin aivan varma vanhapiika. Nettiin sitten vaan.

Ja nettideittailu. Mä tein sitä ihan tosissani. Mä halusin miehen, joka sopii just mulle. (Kirjoitan nyt lähinnä tästä viimeisestä tapauksesta, parin edellisen suhteen suhteen en ollu näin fiksu.) Ja mä tein töitä sen eteen. Hioin ilmoitukseni kuvaamaan mua mahdollisimman hyvin, kattavasti ja oikein, mutta myös tiiviisti. Karsin kiinnostuneita raa'alla kädellä. Jos ei kiinnostanu tai jos oli jotain "vikaa" eli ominaisuuksia, jotka ei mun kanssa natsais, ni heihei. Ja heihei tuli todellakin sanottua. Joittenkin kanssa kirjoiteltiin pitempään ja useimpien kanssa ei muuta ko ei kiitos. Ja pitempien tuttavuuksien kanssa lähdin tosi nihkeesti tapaamaan. Jos ei kiinnostanu täpöillä, ni ei kai sitä kannata. Ihan mukavia miehiä, mutta ko ei sit kuitenkaan kiinnostanu niin paljon. Jotain uupui. Kunnes sit tää yks ei herättäny mitään vastustusta, siitä ei löytyny mitään vikaa vaiks mä kuin kaivoin ja kyselin vaikeita. Päinvastoin. Se keskusteli mun kanssani mistä vaan, näki vaivaa vastaustensa eteen ja mietti myös niitä asioita, joita ei ollut ennemmin ajatellut. Ei väistellyt yhtään. Ja ne vastauksetkin oli ihan miellyttäviä. Arvot, suunnitelmat, tavat, ajatukset, kaikki. Siis ihan kaikki, mitä vaan ikinä keksin kysyä ja asioita oli paljon. Ulkoinen olemus kiinnosti siinä määrin, että kunhan on katteltavan näköinen, eikä mun mielestä kauheen ruma. Joo ei ulkonäköasiat oikeen ollu musta olennaisia, kun mietitään ihmistä, jonka kanssa pitäisi elää mahdollisimman hyvää elämää hamaan hautaan. lähettämänsä kuva vähän sai miettimään, että mitenköhän on, toi voi olla ihan ok, mutta voi olla että ei. Onneksi oli sitten ihan ok, kun tapasimme ja päätimme tavata uudestaankin. Muutaman päivän sisällä menin luokseen kylään ja sinne jäin. Esikoinen sai alkunsa siinä parin viikon sisään yhteisestä toiveesta.

Toisaalta tuntuu nyt jälkeenpäin nopealta toiminnalta. Toisaalta ei, kun miettii miten älytön määrä faktoja siinä oli puoltamassa sitä, että tällä jutulla on potentiaalia pitkälle. Tutkin taustat, oleelliset jutut ennen kuin tapasin ja tunteet tulivat mukaan. Fiksusti tehty. Eikä tässä yhteisen elämän varrella ole tullut vastaan oikein mitään yllätyksiä. Kaikki on sujunut hyvin, kaikki sujuu yhä hyvin enkä näe mitään syytä, miksei sujuisi jatkossakin hyvin.

Ihana, ku pääs oikeen nopeesti yli siitä alkusuhteen jännäilyvaiheesta. Siitä, kun vasta tutustutaan toiseen ja perhoset lepattaa vatsassa ja kaikki on niin rasittavan epäselvää. Mulle se ei enää pitkään aikaan ollut ollut mikään tavoiteltava tila. Inhoan, kun jännittää ja vatsassa lepattelee. Hyi.

Enkä mä olis muuten tota voinukaan tavata ilman nettiä. Vaikka sattumalta asuimmekin suhteellisen lähekkäin, niin ei meen arkielämät osuneet mitenkään lähelle toisiansa.

Jaa'a. Ens kerralla uudet jutut.